Suru on vaikea matka, se minun täytyy todeta. Kummallista, että minä jotenkin aina vertaan elämää ja tapahtumia matkoihin ja liikkeeseen. Rakkauteni liikkeeseen on loppumatonta, se on totta, mutta liike on tahmeaa ja katkonaista. Siis nyt, ei aiemmin niinkään. Huomenna olis tarkoitus mennä käymään siellä MTT:ssä, vaikka sinne meno ahdistaakin ihan hulluna. Joutua nyt syynin alle, ja joku toteaa että olen hullu ja pumppaa täyteen lääkkeitä. Ei ehkä kuitenkaan ihan noin. Ehkä siellä on ammattitaitoisia ihmisiä, jotka vain näkevät suoraan minun suojamuurien läpi ja näkee sen kaiken "kovuuden" alle ja huomaa, että olen väsynyt. Toivottavasti ainakin.
Mie oon äidin kuoleman jälkeen vain tehny, tehny, toiminu ja toiminu, mikä on väärin, koska ei nämä asiat pakenemalla parane. Nyt sitte jouduin pakosta pysähtymään ja pysähtyneisyys on tila, jota en hallitse. Liike luo turvallisuuden tunnetta, samoin kuin ahtaat pienet pesät. Liikkeessä et saa kokonaista otetta todellisuudesta, siten sinun ei tarvitse pohtia jokaisen pienen asian olemassaolon syytä ja sen seurausta. Eikä sinun tarvitse murehtia asioita, jotka vain vilahtavat ohitsesi, joilla ei ole merkitystä kokonaisuuteen. Liike luo koskemattomuuden tunnetta, sitä, ettei mikään voi tehdä minulle pahaa, niin kauan kun pysyn liikkeessä, eikä kukaan liiku niinkuin minä. Eikä samaan tahtiin hakkaavaa sydäntä ole toista... Enää, jos koskaan olikaan?
Haluan vain nukkua, nukkua, nukkua, koko lopun elämäni läpi. Nukkua ja nähdä unia joissa äiti hymyilee. En tahdo nousta sängystä enää koskaan, enkä pystykään. En jaksa. Sensijaan istun öisin sängyn laidalla hiljaa ja rukoilen. Tavallaan rukoilen, en jumalaa, mutta jotain. Äitiä? Rukoilen, etten halua elää pelossa, että mie en halua enää koskaan joutua luopumaan kenestäkään. En enää koskaan. Kaikista maailman asioista, luopuminen on raskainta. Tai no luopuminen ja menettäminen, mutta ne on tavallaan sama asia, ainakin kulkevat käsi kädessä. Toinen on vapaaehtoista, toinen pakonomaista, mutta lopulta ihmisen on jopa menetettyään opittava luopumaan ja se tekee ihan helvetin kipeää.
Kummipoika(4v) totesi viikonloppuna, että: "Onko se sinun äiti menny taivaaseen?"
Satatuhatta puukkoa sydämeen, kuolema! KUOLEMA! KUOLEMA! PYSÄHTYMINEN! PYSÄHTYMINEN ON KUOLEMA! Lopetin hengittämästä ja yritin sopertaa jotain vastaukseksi. Piti mennä itkemään parvekkeelle, sitten piti koota itsensä taas. Liike, kaasu pohjaan, kiihdytys takaisin vauhtiin. Ja niin, niin minä menen taas. Yritän olla onnellinen ja epäonnistun, mutta liike antaa turvan. Eikä kukaan voi koskettaa. Ei kukaan. Sydämenlyönnit, eikä samanlaisia sydämenlyöntejä ole kenelläkään muulla. Eikä tätä vauhtia kestä kukaan muu kuin minä. Eikä tässä kyydissä istu kuin minä.
Sanoja, jotka on niin riekaleita, ja asiat, jotka on kipeitä, ja joista ei voi kirjoittaa. Suru, jota ei voi maalata kankaalle. Epämääräiset kuvat mielessä, epämääräisinä kuvina kankaalla tai paperilla. Tämäkin teksti, on vain pintaraapaisua.
Tämä on surun vuorovettä, joka lainehtii kivun kuplassani.
Ja minä taidan hukkua kyyneliin?