Oon bäkkis in da huudeilla. Jep, Tornio, sinä ihanuuden ihanuus, sinä rakkauden kaupunki, ou jee.

Tänään on ihana päivä, olen takaisin kotona. On ihana olla täällä taas, todellakin, kun on joutunut olemaan jossain vitun yt:llä, niin mikä tahansa paikka on suoranainen taivas verrattuna siihen. Mitäpä sinne Yt:lle? No Janne on hullun mukava ja iskä kärtyää. Se kai sillä tavalla purkaa sitä omaa pahaa oloaan. Hyvä kun purkaa, mutta kuhan ei minuun.

Nyt oon turvasatamassa täällä kämpillä ja oon heti enemmän elossa ku aikoihin. Se hyvä merkki se.

Lauantaina saatiin sitte äiti hautaan, vihasin kaikkia jeesustelijoita tasapuolisesti ja ne ärsytti ihan käsittämättömästi. Meikän runo sai kaikki itkemään. Oliko se hyvä vai huono. Kai se osui ytimeen, niin sanotusti.
Oli lohduttavaa nähdä, että kuinka monen ihmistä äitiä jäi kaipaamaan. Mie en ole yksin.
Oon kirjoittanu äidistä hulluna kaikkia runontynkiä ja muuta, omasta olosta ja voimattomuudentunteesta. Siitä, vaikka tietää, ettei ole yksin, niin silti se tuntuu siltä, että on yksin. Oon yrittäny olla järkevä, että EI, SULLA ON PALJON KAVEREITA JOTKA VÄLITTÄÄ SINUSTA, ET OLE YKSIN! mutta minkäs teet ku aivot ajattelee mitä haluaa.

Oon nauranu paljon ja oon alkanu palautumaan omaksi itsekseni. Seki on hyvä. Oon alkanu jopa vittuileen ihmisille, mikä on selvä merkki, että elämä voittaa.
Oon toki itkeny, itkeny, itkeny ja kihissy raivosta ja ollu helvetin väsynyt, vittuuntunut ja turhautunut, oikeastaan nuo kaikki kolme sanaa on tavallaan toistensa synonyymejä. Mutta jaa
Emma sano, että mie näytin siellä hautajaisissa ihan käsittämättömän pieneltä, onko ihme? Siltä minusta tuntuki, niin pieneltä ja mitättömältä. Eli voimattomalta.
"Sie olet vahva, sie pärjäät", niin ne hokee, harmi vaan, että se meikän vahvuus on ollu aina siinä yhdessä ihmisessä, jota ei enää ole. Ja mie olen niin vihanen kaikelle ja kaikille, että näin kävi. Mie olisin tarvinnu enemmän aikaa.
Päätin koulunki kannalta, että meen sitte kouluun, ku tuntuu siltä, en ala väsyttämään itteäni turhaan, minun on pakko kuitenki tässä olla jonaki ja pohtia asioita ko asioita. Pakko saada jotain selkeyttä ja silleen.
Haistelin äidin likaista paitaa tänään ja itkin silmät päästäni.
Kattelin äidin koruja ja itkin silmät päästäni.
Halasin äidin tyynyä ja itkin silmät päästäni.
ja mulla on niin helvetin iso ikävä.

Laskettiin, että kuinka monta ihmistä on äitiä muistanu. Vähän yli tuhat. Aatella, yhtä ihmistä jäi kaipaamaan ainaki tuhat ihmistä. Se on helvetin paljon, ko aattelee, että kyseessä oli yksi ihminen.

Mistä nytte se vahvuus? Kun ei ole äitiä, joka ottaa kiinni ku kaadun. Minun pitää tutkia itteäni. Yrittää löytää se vahvuus minusta ittestä. Niinkö sen olis pitäny alunperin mennäkki. Ei siinä, äiti jätti kuitenki mulle semmosen lahjan. Mahdollisuuden siihen, että sen avulla, mie löydän sen vahvuuden.
Se ei ollu heikko ihminen. En voi olla miekään. Se on minun roolimalli, esimerkki siitä, mitä ihmisen tulis olla. Vahva, itsenäinen, ymmärtävä, positiivinen, tunteikas ja ennenkaikkea, oma itsensä.
Se ei jätä minua yksin, vaikka välissä oliski kuolema. Se on minussa, virtaa minun veressä ja asuu minun sydämessä. Mulla on ihanat muistot, mulla on äidin nauru, joka raikaa pitkin sydämen onkaloita.

Mulla on ollu semmonen periaate, että itkeä saa, mutta päätä ei saa laskea alas.
En oo laskenu. Ja jos en ole kehdannu itkeä ihmisten keskellä, olen toki tehny sen salaa. Siihen väsyy. Siihen, että kun itkee, joku heti hyökkää halaamaan. Onhan se kiva, mutta liika on liikaa.

Ne osanotot alkaa tosiaanki oksettamaan. Kyllä meikä tietää, että mie en sure yksin, mutta mie en usko, että kukaan voi koskaan tuntea sen näin syvästi, niinkö mie. No, surua on vaikea mennä puntaroimaan. Ehkäpä joku sureeki.
Oon jääny vähän niinkö tyhjän päälle. Multa vietiin se tärkein kaikista. Enkä oikein osaa olla ilman.

Oon välillä niin turta että kaikki tuntuu yhdentekevältä.

Ja on välillä ihana olla niin elossa, että kaikki tuntuu niin tärkeältä.

Mulla ois niin paljon kerrottavaa, mutta nyt en jaksa.

"Sinun hymyäsi ikävä"