Vaikka kello on paljon, niin silti juon kahvia ja tässä kahvikuppi kädessäni tulee aina pohdittua asioita, kuin asioita, hyvin pitkänkin kaavan kautta. Miten kummassa yö on aina se aika päivästä, kun ihminen on luovimmillaan ja ajatus juoksee? En tiedä muista, mutta ainakin itse henkilökohtaisesti olen huomannut tämän asian itsessäni, aivankuin totuus olisi öisin lähempänä minua tai jotain. Osaan rauhoittua ja pysähtyä kuuntelemaan, mitä sydän ja pää sanoo. Tosiaan, äidin kuolema on herättänyt minussa paljon tunteita, joita ei voi kunnolla kuvailla, mutta kuitenkin tunteita, jopa tukehtumiseen asti. En ole tukehtunut, vaikka vieläkin koen lohduttomuutta ja voimattomuutta. Ja vihaakin, tätä kaikkea paskaa kohtaan, jota joudun käymään läpi ja kokemaan. Ja vaikka olenkin väsynyt, niin helvetin väsynyt kaikkeen, jopa elämään, niin perimmäisenä ajatuksena on tahto elää. Että vaikka elämä potkiikin päähän, niin sen voimalla, minä potkin takaisin. En luovuta, minusta kun ei ole koskaan oikein ollut luovuttajaksi. Olen ollut aina voimakastahtoinen ja vahva, muutamia epävarmuuden hetkiä lukuunottamatta. Mutta yleensä asian laita on näin. Minä en siedä mitään perustelematonta paskaa keneltäkään. Äidin kuoleman jälkeen tämä katosi, mutta kyllä tämä tästä, pikkuhiljaa. Se vahvuus mikä ennen oli, tuli äidistä, siitä, että siihen pystyi aina luottamaan. Hän kun oli vahva ihminen. Mutta nyt minun pitää löytää se vahvuus omasta itsestäni, siten minusta tulee entistä vahvempi. Koska se vahvuus on minussa itsessäni. Mutta minun pitää myös oppia olemaan heikko, tai oikeastaan antaa itseni olla heikko ja pyytää apua, kun sitä oikeasti tarvitsen. Ei minun aina pidä ryömiä pohjalta ylös yksin. Ei kenenkään pitäisi. Mutta loppupeleissä se olen minä itse, joka minut sieltä nostaa, sillä ei kukaan nouse ylös, ellei itse sitä halua.


Tiedän, että olen ollut raskas kaveri ja ystävä viimeaikoina, oikeastaan puhunut vain omasta itsestäni, jatkuvasti. Tästä kaikesta, mitä itse koen ja tunnen ja kuinka vaikeaa tämä kaikki on ja ylipäätänsä vain valittanut ja valittanut. Itsekin olen jo lopen kyllästynyt, etten osaa muusta puhua, mutta ei minun elämässä ole tapahtunu mitään muuta ja puolustuksekseni todettakoon, että tämä nyt sattuu olemaan ihan helvetin iso juttu. Minun täytyykin kiittää kaikkia ystäviä ja rakkaita, jotka on jaksanu kuunnella, tukea ja antanut minun itkeä ja nauraa. Vaikka oikeita sanoja ei heiltä löytynykkään, ja sen ymmärtää ku ei niitä löydy multakaan. Ei tähän ole sanoja. Hiljaisuuskin riittää tueksi, kunhan on se ihminen siinä vieressä ja tietää, ettei ole yksin. Jatkaneet elämää ja vetäneet minut pakosta mukaan. Kiitos teille kaikille, oikeasti! <3

Elämä on, ikävä kyllä, ollut viime kuukaudet yhtä helvettiä, omaa henkilökohtaista helvettiä, mutta toivon, että tämän rypemisen jälkeen, minä olen vahvempi ja tiedän, että olenkin. Ja että tiedän taas, että kuka minä olen.