Juteltiin pitkästä aikaa yhen vanhan lapsuudenkaverin kanssa. Kaikkea blaablaablaa. Mutta se, mikä siitä keskustelusta jäi vaivaamaan, on murre. Meän murre, jota en enää oikein puhu. Ehkä joskus, jotain. Yksittäisiä sanoja, välillä lipsahtaa "h" johonkin väliin. "Mie" ja "sie" tulee myös joskus. Lähinnä kyllä puhekielessä. Pakko myöntää, että se on, ikävä kyllä, jäämässä pois.

Tämä kaveri totesi, että murre on osa sitä, mitä me olemme, mutta hän kertoi sen sanoin: "Murre on osa sitä mitä (met)/(m)olema". Huomaan eron. Olen itsekin puhunut juurikin noin. Se kieli ja puhetapa, miten puhut, on osa sinun yksilöllisyyttä. Ehdottomasti, mutta miksi meikä sitten puhuu ns. kirjakielellä? Onko minun persoonallisuus kadonnut? Ei. Vaan sepä tapahtui, että rakastuin kieleen. Suomi on kaunis kieli. Ennen vihasin sitä, mutta nykyään, olen tajunnut kuinka kaunista se on.

Ennen pidin esimerkiksi englantia paljon kauniinpana, kuin suomea, mutta kun tajusin, että suomi on miljoona kertaa monipuolisempi kieli kuin englanti, niin jokin sisällä poksahti ja avasin silmäni. Siitä lähtien olen kirjoittanut ja kirjoittanut ja kirjoittanut, puhunutkin selvästi artikuloiden ja kirjakieltä puhuen. Ei siinä, kyllä nyt jotkin sanat välillä siellä pyörähtävät, kuten: "Mä(ä), sä(ä) yms" muitakin, eri murteista lainattuja sanoja, mikä taas johtuu kaveripiiristä ja siitä, miten erilaisista ja eri paikoista kotoisin olevista ihmisistä se koostuu. Mutta siis, heilläkin se on osa omaa identiteettiä, puhua samoin kuin heidän kotipaikkakunnallaan on tapana.

Nyt meikän varmaan pitäis sitte löytää se oman murteen kauneus, niin rakastuisin siihenki.

Jää nähtäväksi.