Eilen tuli nautittua alkoholia särkkiksen äidin kanssa. Hupsista keikkaa olinki sitte humalassa. Ku tulin kämpille, niin A ja R oli lähössä nästyyn syömään, meikä kännidioottina meni perässä. Ostin kebabpizzan.

Tulin kämpille, istuin vähän aikaa konneella ja olin sekasin. Sitte laitoinki nukkumaan ko tuli niin väsy. Heräsin tossa kymmeneltä ja ameeboilin itseni parvekkeelle tupakalle ja laitoin kahvin tulemaan. Kolmas kupillinen aamukahvia ja olo alkaa olla edes jotain. Alkulimaolotilat alkaa pidemmän päälle nakertaan, ei silloin ko ne olotilat on, vaan sitte myöhemmin. Hyh.

Näin unta, että heräsin ja huomasin vihaavani elämääni.
Pelkotila,
kauhu,
painajainen.
Ei saa tapahtua.
Ei koskaan.

Minusta ei tule semmosta, ei ikinä! Minusta ei tule semmosta elämänilotonta paskanaamaa, joka ei löydä elämästä ikinä mittään positiivista. Minusta ei tule semmosta katkeraa mätönaamaa, joka vihaa kaikkia ja on katkera siitä, että muut elää minun unelmia. Ei eieieieieieieieiei! VITTU EI!

Meikä vihhaa noita painajaisia. Oikeasti vihhaan.

En kyllä tiiä sitte, että mitä mie sitte tulevaisuudessa teen? Minun on pakko elää tälleen, just näin. Minun on pakko, ei siksi, että minut pakotettais, vaan siksi, ko se on ainoa tapa, jonka mie koen oikeaksi. Se tekkee minut onnelliseksi ja on murskaava, niin hyvässä ku pahassaki.
Minusta tullee vielä taiteilija/runoilija/kirjailija! Mie tiiän, koska jos mie en ilmaise itteäni jotenki, niin mie tukehtuisin. Mie kehityn koko ajan ja saan jatkuvasti inspiraatioita ja uusia visioita eri aiheista ja muusta. Itseilmaiseminen on ainoa asia, minkä mie ossaan. Ei ole muita vaihtoehtoja.

Menipä taas.

Taide on minun elämä. That's it.