Tänään viiltelin käteeni haavoja, saksilla, vain näyttääkseni ystävälle, että kuinka paljon se sattuu. Ku joutuu vierestä seuraamaan avuttomana ja kykenemättömänä auttamaan. Mä vihaan tätä tunnetta, olla avuton. Itkeä apua. Surra ja pelätä jonku puolesta. Silti olla osaamatta, sanoa oikeita sanoja, juuri niitä lohduttavia sanoja, jotka tekis maailmasta kirkkaamman ku ennen. Mä en osaa, mutta oon silti tässä, ihan sun tukena ja turvana. Satamana, jonne voit haaksirikkoutua ja rantautua. Olla tässä, ystävänä ja pitää huolta. Mutta meikä toivoo, että ymmärrät, että meikä ollu kovis, koko vitun ikäni. Syntymästä lähtien. Yrittäny pärjätä omillani. Tyhmänä aatellu, etten tarvi muita, vaikka oikeasti tarvitsinki.
Mulla on raskas olla
ja syvä huoli

kaikesta
ja kaikista.