Tämä tunne, ihan kuin liha kiskoutuisi irti luusta. Onni ja silti kyyneleet valuvat. Sydän itkee, sielu itkee, keho itkee, mutta ainoa mikä on, on onni siitä, että on olemassa, näillä kaikilla tasoilla. Se, jos jokin, on onnea. Olla olemassa, oikeana, sykkivänä ihmisenä. Siitä pitää olla kiitollinen. Ei mielialalääkityksiä, ei mitään, mikä vie minut pois elämästä, ailahtelevista tunteista, joista tietää olevansa olemassa. Ei pakokeinoja. En voi, ei enää. Olen niin lähellä, jotain henkisesti vahvaa, jotain niin kaunista, että uskaltaisinko sanoa tätä jopa jumalaiseksi? Kenties? Suuri henkinen valveutuminen tai jotain. Näitähän tulee aina välillä, silloin sitä kokee toisaalta pelottavaa ja toisaalta vapauttavaa elämisen tunnetta. Tuntee kaiken, jokaisen pienen asian sydämessään ja on sinut sen kanssa. Ei välitä, ei murehdi, ei itke, ei naura. On ja vain... rakastaa? Mitäpä sitä muutakaan? Etsiä omaa totuuttaan maailmasta, etsiä omaa paikkaa, sellaista, minne kuuluu täysin ja kokonaan. Sellainen paikka, missä sinusta välitetään ja sinua rakastetaan, ymmärretään. Kaikkia näitä. Niin ja tietysti sitä onnea. Haluan, että jokainen ihminen voisi elämässään kokea tämän tunteen, edes kerran. Antakaa minu halata lattiaa ja puhua seinille, ei se haittaa, minä olen kuitenkin olemassa, täynnä rakkautta ja elämää, ainakin nyt, ja se vain merkitsee.

Kauniita unia kaikille ja auringonnousun laulua.