Ei hitto.
Nyt se sitte oikeasti iski. Totuus kirjaimellisesti läimäisi minua vasten kasvoja.
Miten olen voinu olla niin hullu, että olen kuvitellu, että haluan jonku yhtä epätasapainoisen/ailahtelevan, tunnefriikin, hullun/sekopäisen ja taiteellisen ku minä?
Mitä vittua? Ei!
Mitä enemmän ajattelen tätä asiaa, niin sitä kammottavammalta se kuulostaa. Ei ei ei.
Aina olen etsiny sitä taiteilijahippihinttiä, joka ois yhtä epävakaa ku minäkin. Olispa siinä loistava perusta parisuhteelle häh?
En siis kelpuuta herkkiä runoilijapoikia, enkä taiteilijahinttejä, enkä tasapainottomia ihmisiä.
En halua ketään sellaista, joka edes joltain kantilta olisi meikän kans samanlainen.
Ei meikä halua seurustella itseni kanssa. Jeesus, tämä on jo tarpeeksi epävakaata yksinäänkin.
Semmonen jalatmaassa-tyyppi olis kiva. Se ois semmonen ankkuri, joka vetäis mut takas maan pinnalle, ku kiehnään tähdissä.
Sillä pitäis olla ihan helvetin hyvät hermot ja sen tosiaaanki pitäis olla tasapainoinen ihminen, joka mielellään kaippaa haastetta.
 
Miksi olis? Ei jaksa ettiä mitään täydellistä ihmistä, joka ei kuitenkaan olis täydellinen. Päinvastoin, se ois kuitenki ihan hirveä.
Ehkäpä se täydellisyys piilee nimenomaan epätäydellisyydessä?
Haluan miehen, joka on epätäydellisesti täydellinen!