Oon lukenu yli puolet nyt raamattua. Huoh. Mitä enemmän sitä luen, sitä pimeämmältä kristityt meikän silmissä näyttää. Ei helvata.
Miten kukaan pystyy, jolla on järki päässä uskomaan tuohon vouhotukseen?
Syy, miksi oon alkanu lukemaan koko paskaa on yksinkertaisesti se, että olen alkanu ettimään jotain. "Jotain" sen vuoksi, että mulla on välillä yksinäinen olla. Kyllä tiedän järjelläki, että ei oo mahdollista, mutta mie haluan löytää kuitenki jotain. Tähän mennessä tuo raamattu ei ainakaan meikään oo tuonu mitään valaistumisenhetkeä, ei.
Mitä mie taas kaipaan? Kuuluvuuden tunnetta jonnekkin tai johonkin. Mitä meikä haluaa? Rakkautta? En tiä. Surullista ku se onki, niin epäilen, ettei meikä OIKEASTI ole ketään koskaan rakastanu. Surullisinta koko hommassa on se, että meikä on menettäny uskon koko vitun rakkauteen. Ei sitä ole. Mahdotonta. Helvetin ystävänpäiväkin. Totean vain, että se on sinkuille yhtä vitun tuskaa. Hyi.
Sitte minun on pitäny kuunnella hulluna elämämusiikkia, että oon saanu pidettyä tuosta rakkaudenuskosta kiinni edes jotain. Kaikkia sellasia biisejä mitkä herkistää meikän sille tietylle asteelle, jossa minun on mahdollista haikailla ja antaa sydämen itkeä.
ihmetyttää tämä meikän tunnevammaisuus. En osaa heijastaa pintaan mitään muita tunteita ku iloa ja vitutusta. Ei mitään muuta.
Miksi? Ei se johdu lapsuudesta tai mistään. Meillä on aina saanut ja pitänytkin ilmaista tunteita. Meitä ei ikinä ole tukahdutettu.
minua ja minun veljeä, eikä minun isosiskojakaan. Siskoja on muuten ikävä <3
Varmaan pitäis lähtiä käymään hermolomalla Oulussa ja Roissa. Mitäköhän sitä, jos ottais koulusta vähän omaa lomaa ja syöksyis onnesta soikeana kohti seikkailuja. Ois siistiä. Ihan helvetin siistiä. Lähtis vaan hermolomareissulle pyörimään ihmisten nurkkiin. Ois kivaa. Sisko ois päivät töissä niin voisin olla koiran kans kahestaan ja käyttää sitä kävelyllä ympäri Oulua. Ois kivaa.
No siis kuitenki: Mistä tämä tunnevammaisuus on tullu? Siitäkö, etten ole pystynyt tai saanut ilmaista itseäni kenellekkään VAI
(tämä on minun oma henkilökohtainen arvioni) Johtuuko se siitä, että mie oon luova ihminen, ihan niinku valokuvauksen, kirjoittamisen ja maalaamisenki kohdalla. Kirjoitanko mie kaiken tuskan ja murheen pois minusta? Maalaanko mie sen paperille? Mitä?
Kyllä meikä tietää, että kirjoittamisella ja itsensäilmaisemisella on suuri terapeuttinen vaikutus, mutta onko se oikeasti niin iso kuitenkaan? Onko se mahdollista?
- Nyt pää täyttyy liiaksi kysymyksillä, joihin en osaa vielä vastata.
Nyt meikä avaa verhot ja päästän auringon sisälle.
Katselen puluja, jotka lentää pihapiirissä.
Palataan astialle.

VIELÄ:

Olen vannonut
koko ikäni
Rakkauden nimeen

On hetkiä,
jolloin
En jaksa

Nyt

Rakkaus
on vain
sana.