Oon Kolarissa, halusin pakoon taloa, joka ei ole ikinä ollut noin hiljainen. Ei siinä, vituttaa ihan saatanasti, että ne sukulaiset tullee halaileen ja märiseen kuinka äiti oli "koko kylän valopilkku", jea right, saatanan marimekkokeskiluokkalehemät. Meikä tietää, että te ette kyllä äidistä niin paljon pitänyt. No, samapa se, eikös se mene niin, että asioita oppii arvostamaan vasta sitte, ku ne menettää? Ohan se ihan helvetin paskamaista, että sen piti näin kantapään kautta mennä. Sama homma, että isä kysy ekaa kertaa O:sta, ja seki vähän ihmetyttää ja ärsyttää, että senki piti alkaa osoittaan jotain mielenkiintoa minun elämää kohta vasta nyt, kantapään kautta.

Kyllä meikä kuitenki haluaa ennemmin ne kaikki suruvalittelijat, ku se hiljaisuus joka syö seiniä.

Eli tosiaan ke-to välisenä yönä, sain raskaimman puhelun, mitä oon ikinä saanu. Äiti on kuollu. Siinäpä se. Mitäpä minä? Kämpille pakkaamaan, täti tuli keminmaasta ja otti meikän kyytiin. Ajettiin Yt:lle. Ei ole muuten ikinä tuntunu Tornio-Yt väli niin pitkältä. Sille mustalle tielle ei tullu loppua.

Terveyskeskuksessa meikä istu lattialla, äidin ruumiin vierellä ja yritin hyräillä päivänsäde ja mennikäinen-biisiä, koska sitä me äidin kans yritettiin laulaa Tiistaina, ku ne iskän kans toi meikän tornioon. Ei muistettu sanoja äidin kans silloinkaan, enkä muistanu terveyskeskuksessakaan. Eipä se mitään. Oksetti ja vitutti ihan SAATANASTI. Soitin Emmalle, että tulla hakemaan minut. Emma tuli, se oli pelastaja punaisella, pienellä autollaan. Kiitos siitä.

Sydän on niin ruvella ja paskana, että en edes tunne mitään. Kaikki on yhtä tyhjän kanssa.

Oon kirjottanu varmaan sata runoa, joista yksi tulee kuolinilmoitukseen:




"Nämä ovat meidän kätemme,
joilla olemme ottaneet sinusta tukea
joilla olemme pitäneet sinusta kiinni

Nyt

Nyt me päästämme irti
ja kiitämme sinua siitä,
että olit olemassa"




Hautajaiset on 11 pvä ja siihen asti on ainaki sinniteltävä, ihan vaan isän vuoksi. Se rukka yrittää olla vahva ja on pelottavan rauhallinen. Minua oikeasti pelottaa, että se hautoo jotaki. Toivottavasti ei, toivottavasti se näkee taas valoa tässä pimeässä ja toivottavasti se oppii elämään ihan uudestaan. Meikä voi hajota sitte, ku pääsen turvallisesti takaisin Tornioon. Näin. Äiti ois ottanut minut sitten kiinni, ottakaa te nyt minut kiinni, okei?



"Nyt me otetaan haparoivia vauvanaskeleita
jokaiseen uuteen päivään

Ilman sinua"

Eilen käytiin laittamassa äiti arkkuun ja pukemassa kans. Meikä puki tätin ja siskon ja hautausurakoitsijan kans. Äiti oli avattu ja näytti silti kauniilta, niinhän se näytti aina. Minun silmissä. Se näytti pieneltä ja sievältä, nukkuvalta lapselta. En itkeny silloin, nostettiin äiti arkkuun ja puettiin ja meikä laitto sille semmoset sen omakutomat valkoiset ja punaraitaiset villasukat jalkaan, ku se piti niitä kesät-talvet. Jostain tuli semmonen käsittämätön voima, että jakso. Sen jälkeen tuli syvä rauha ja sen jälkeen taas turtumus.

Vissiin sunnuntaina takasi Yt:lle, kuuntelemaan maailman raskaimpia huokauksia.
Olette rakkaita!
<3