Mulla on yks haave, tai no unelma. Tai siis on mulla niitä paljonki, mutta yks on ylitse muiden.
Oon aina toivonu, että minusta tulis joko taiteilija tai kirjailija, jompikumpi, mutta oon huomannu, ettei ne ookkaan välttis niitä suurimpia ja hienoinpia unelmia. Ei.
Mulla yks sellanen ylitse-muiden-unelma, josta oon pitäny kiinni jo aika pitkään.
En vaan oo käsittäny sen arvoa.
En oo ymmärtäny sen tärkeyttä.
En, ennenku nyt.
Nyt meikä käsittää.

Ei se oo haave taiteilijaksi tulemisesta.
Ei haave kirjailijan ammatista.
Ei rahasta.
Se on unelma rakkaudesta.
Siitä, että jonain päivänä minusta tulis isä.
Että jonain päivänä mulla ois lapsi.
Ehkä kaksikin.
Jos vaan tyytyis nyt siihen yhteen, sillä homolle se ois tosi hyvä juttu.
On aika väärin, että yhteiskunta evää multa tämän hienouden.
Tämän meikän suurimman haaveen.
Ihanimman asian, mitä tiedän.
Miksi?
Kuka tietää. Ei oo sitä vastustavilla poliitikoillakaan oikeastaan mitn kunnon syitä kieltääkseen sitä.
On kummallista, että ne aina, ku ne on jotain vastaan tms, ne vetoaa raamattuun?
meikä ei ymmärrä.
Nojoo.
Meikä näki siitä unta. Tositosikaunista unta.
Se oli niin todentuntunen.
Mulla oli lapsi!
Kaksikin!
Tummanihoinen tyttö, nimeltä Kia.
Ja Aasialainen tyttö nimeltä Nea.
Hitsi.
Meikä oli siinä unessa ihan hullun onnellinen.
Se oli jotaki ihan käsittämättömän hienoa.
Se uni oli ihan puhtaanvalkonen.
Sellanen.. no... PUHDAS!
Sellanen onnellinen ja ihana.
Meikä ois tosi hyvä isä.
Reilu, rakastava, ymmärtävä, vaativa ja kannustava.
Oisin ihanneisä.
OISIN!

Painun nukkumaan ja toivon, että näen sitä unta taas.